Synnyin virkamiesperheeseen, jossa perjantai-illan huumaa edusti hallintolain pykälien tavaaminen. Luontevaa siis, että päädyin nuorena Kansan Konttoriin – virastoon, jossa työtehtäväni ensimmäiset kuukaudet koostuivat lähinnä siitä, etten vahingossakaan tehnyt mitään ennen kuin sain siihen kolminkertaisen hyväksynnän.

Palavereja oli enemmän kuin päätöksiä. Suosikkini oli palaverin esipalaveri – ei agendaa, ei päätöksiä, vain kahvia ja kollegoiden huokailua. Palkka tuli ajallaan, vaikka motivaatiosta ei voinut sanoa samaa. Silti vuosia kului kuin ohimennen – mitä nyt satunnaisessa työhyvinvointikyselyssä mietin, oliko se ironiaa vai provosointia.

Kaikki muuttui, kun eksyin yksityisen sektorin rekrytapahtumaan. Luulin meneväni kahville, mutta löysinkin itseni tilanteesta, jossa joku kysyi: ”Mitä sinä haluat tehdä?” Koin eksistentiaalisen kriisin ja sain samalla työpaikan.

Nyt työskentelen Yksilösinkki Oy:ssä, jossa kehitetään hyödyttömiä mutta viraaleja tuotteita, kuten bluetooth-mehupillejä. Meillä on pingispöytä, rajaton kahvi ja viikoittainen ”epäonnistumisten juhla”. Palkka on kolminkertainen ja sähköposteissa saa käyttää emojeita.

En kadu virastovuosia – ne opettivat kärsivällisyyttä ja sen, miten paljon passiivista aggressiivisuutta voi mahduttaa ”tiedoksi”-sanan ympärille. Mutta kyllä vapaus, startup-slangi ja papukahvi maistuvat nyt aika hemmetin hyvältä.

Mottoni: Byrokratia kasvatti minut – mutta vasta vapaus sai minut elämään.