Minä olin ennen valtiolla töissä. Titteli oli “erikoissuunnittelija”, mutta kukaan – itseni mukaan lukien – ei koskaan oikein tiennyt, mitä se tarkoitti. Sen tiesin, että pukeutumisen tuli olla “asiallista ja hillittyä”.
Tulkinta vaihteli, mutta käytännössä se tarkoitti, että värikäs huivi saattoi aiheuttaa hyperventilaation. Eräänä aamuna tulin toimistolle kirkkaan turkoosissa silkkihuivissa. En ehtinyt edes kahviautomaattia ohittaa, kun käytävälle laskeutui hiljaisuus, joka muistutti keskeytettyä kriisikokousta. Yksi työkaveri yskäisi merkittävästi. Toinen vilkuili palaverikalenteria ikään kuin huivin väri olisi jotenkin ristiriidassa hallintolain kanssa.
Työyhteisössä toistettiin usein sanontaa: “Ei täällä olla muotinäytöksessä.”
Siitä muodostui mantra, jolla tukahdutettiin viimeisetkin persoonallisuuden rippeet työpaikalta. Itse asiassa tuntui, ettei siellä oltu oikein missään – ei muotinäytöksessä, ei kehityksessä, ei tulevaisuudessa. Oltiin… paikallaan. Neutraalissa beige-tilassa.
Pahin pukeutumiskriisi koitti eräänä kesäpäivänä, kun ulkona oli kolmekymmentä astetta ja sisällä tuntui siltä kuin joku olisi päättänyt testata, kumpi pettää ensin: ihminen vai toimistotuoli. Laitoin päälleni olkapäät paljastavan topin – ei mikään bileasu, vaan siisti, tyylikäs ja kuumuuteen sopiva. Siitä seurasi virallinen “keskustelu esihenkilön kanssa”.
“Hei Hanna”, hän aloitti kulmat kurtussa, “meidän tulee huomioida pukeutumisessa työympäristön asiallisuus. Tässä ei ole kyse sinusta henkilökohtaisesti, vaan yleisestä linjasta. Jatkossa olisi hyvä suosia… soveliaampaa vaihtoehtoa.”
Sana soveliaampi toistui seitsemän kertaa. Laskin. Jokaisella kerralla se kuulosti yhä enemmän kiertoilmaukselta “ei noin”.
Lopulta, ehkä viidennen soveliaan keskustelun kohdalla, tajusin: minä voin lähteä. Ja lähdin.
Siirryin yksityiselle puolelle. Ensimmäisen viikon aikana kukaan ei sanonut mitään ankeuttavaa, kun tulin töihin värikkäässä kukkamekossa ja tennareissa. Päinvastoin – yksi kollega sanoi, että minulla on kiva tyyli. Olin hämmentynyt. Olin unohtanut, miltä tuntuu olla näkyvä.
Täällä saan pukeutua kuten haluan, kunhan peitän kaiken, minkä peittämättömyys voisi johtaa palaverin ajautumiseen aivan väärille raiteille. Täällä luotetaan, että aikuinen ihminen osaa valita vaatteensa itse. En tarvitse enää pukeutumiskoodia – minulla on pukeutumisvapaus.
Ja se tuntuu paremmalta kuin kolmen kuukauden kesäloma.
Mottoni: En vaihtaisi vapaata dress codea edes eläkekertymään.