Minä olin ennen valtiolla töissä. Tein hallinnollista työtä virastossa, jossa virallinen virkistystoiminta oli lähinnä vuosittainen muistutus siitä, että “työntekijöiden hyvinvointi on tärkeää” – kunhan se ei maksa mitään, kestä liian kauan eikä häiritse varsinaista työtä.
Henkilöstöjuhlat olivat teoriassa vapaaehtoisia, käytännössä pakollisia. Kutsun lähetti johdon sihteeri, ja jos et ilmoittautunut, siitä kysyttiin. Jos ilmoittauduit mutta et osallistunut, siitä kysyttiin enemmän. Tilat oli valittu periaatteella “mikä on ilmaista”, joten juhlat pidettiin joko viraston omassa ikkunattomassa neuvotteluhuoneessa tai kaupungin tilakeskuksen koulutussalissa, joka haisi vähän liitutaululta ja palaneelta kahvilta.
Heti alkuun esihenkilö muistutti kaikkia, että alkoholia oli varattu vain yksi annos, tanssi kielletty työajalla ja karaoken laulaminen hyväksyttiin vain, jos laululista oli ennakkoon hyväksytty.
Tarjoilut kuvasivat budjetin rajoja: yksi kuiva keksilajike ja kahvia pumpputermoksesta. Keksit olivat niin kuivia, että niitä olisi voinut käyttää hiekoitukseen. Jos juhlissa haluttiin tarjoilla alkoholia – mikä oli aina “erikoistapaus” – tarvittiin erillinen lupa, monivaiheinen hakemus kattavine perusteluineen ja ainakin kaksi ylimmän johdon allekirjoitusta. Lopputuloksena jokainen vierailija sai yhden lasin viiniä. Jos halusi toisen, sen sai ostaa itse – hinnalla, joka ei ollut missään suhteessa viinin laatuun tai määrään.
Ohjelma oli yhtä juhlaa: ensin henkilöstöbändi, joka kierrätti mikrofonia ja yritti pysyä samassa sävellajissa, sitten bingo. Bingon palkinto oli tuubihuivi viraston logolla – niin vanhalla versiolla, että logo oli ehtinyt vaihtua jo kahdesti.
Hyvinvointitapahtumat olivat oma lukunsa. Ne järjestettiin, koska niitä kuului järjestää. Vuosittain saimme valita, haluammeko mindfulness-luennon viraston auditoriossa vai liikuntatuokion työpisteen vieressä käytävällä. Yhden kerran valitsin kävelyn lähimetsässä. Se peruuntui, koska ohjaaja ei voinut toimittaa laskua faksilla.
Yksityisellä puolella tilanne on… noh, sanotaan että ensimmäiset pikkujouluni uudessa työpaikassani tuntuivat suoraan toiseltä todellisuudelta. Lavalla esiintyjiä oli useita, ja pääesiintyjänä Haloo Helsinki. Baarissa oli enemmän juomavaihtoehtoja kuin yhdelläkään häävastaanotolla, ja ruokapöydässä oli oikea menu. Alkoholia ei tarvinnut anoa, sitä vain kaadettiin lasiin ystävällisen pyynnön jälkeen. Ja kukaan ei käskenyt osallistumaan – ihmiset halusivat tulla itse.
Joululahjaksi sain pehmeän paketin – ja kovapintaisen lahjakortin. Kollega valitsi lahjakatalogista design-valaisimen. Valtiolla ei tällaista voinut kuvitellakaan, mutta täällä se oli normaalia.
Nyt juhlat tuntuvat oikeasti siltä, että niitä on järjestetty työntekijöitä varten – eikä Exceliä varten.
Mottoni: Jos juhla ei tuo iloa, se on kokous eväillä.