Tiesin jo varhain, että minut oli luotu johonkin suurempaan kuin tulostimen korjaamiseen ja kalenterin täyttämiseen. En ollut sääntöjen seuraaja. Olin se tyyppi, joka kysyi: ”Entä jos skipataan tämä työryhmä ja tehdään jotain oikeasti hyödyllistä?”

Aloitin urani kunnalla. Olin nuoriso-ohjaaja – tai ainakin se oli tittelini. Käytännössä roolini oli yhdistelmä kahvinkeittäjää, papereiden pyörittäjää ja ikuinen ”Hei, meidän Teams ei toimi” -tukihenkilö. Suurin osa työajasta meni siihen, että valmisteltiin kokousta, jossa päätettäisiin, koska pidetään seuraava kokous.

Kun ehdotin, että asiakaspalautekysely voitaisiin automatisoida, sain vastaukseksi:
– ”Mutta Jarmo – me juuri uusittiin paperiversion fontti, sehän oli iso edistysaskel.”

Silloin tiesin, että jos jäisin sinne, intohimo loppuisi ennen mustetta. Lähdin. Hyppäsin yksityiselle puolelle – startupiin, jossa palkkaa ei aluksi ollut, mutta sentään firman koira sai hammashoitoa.

Se oli villi matka. Opin, että kun joku sanoo ”tehdään MVP” tarkoitetaan, että kasataan kasaan mahdollisimman keskeneräinen tuote ja toivotaan parasta. Opin, että lounas ei ole oikeus vaan mahdollisuus – ja että bonukset ovat paras motivointikeino heti ilmaisten huppareiden jälkeen.

Kymmenen vuotta myöhemmin istun kasvuyhtiön toimitusjohtajan pallilla (sähköpöydän ääressä, tietenkin – koska se nousee ja laskee kuin meidän osakekurssi). Nyt työpäiväni eivät enää ala sanalla ”Excel” ja pääty sanalla ”kokousmuistio”. Ne alkavat Slack-viestillä ja päättyvät siihen, että joku kehuu firman kulttuuria LinkedInissä.

Kun minulta kysytään, palaisinko joskus takaisin kunnalle tai valtiolle, vastaan aina hymyillen:

– ”Vain jos saan oman parkkipaikan, kahdeksan viikon kesäloman ja oikeuden sanoa ’palataan tähän ensi syksynä’ – jo huhtikuussa.”

Mottoni: Julkisella sektorilla aika pysähtyy – yksityisellä se laskutetaan 15 minuutin jaksoissa.