Kategoria: Yleinen

Työskentelen asiantuntijana eräässä ministeriössä — en kerro missä, sillä haluan säilyttää anonymiteetin ja mielikuvan siitä, että minulla on vaikutusmahdollisuuksia myös tulevaisuudessa. Tehtäväni on valmistella asioita, joista olen nimellisesti vastuussa, mutta joista lopullisesti päättää joku muu: Usein henkilö, joka ei ole koskaan tavannut ketään meistä ja jonka työn oikeasti teemme.

Ministeriössämme johdon linja etätyöhön on selkeä: Sitä saa tehdä, mutta mieluiten ei. Ajatuksena on, että työntekijät kyllä tekevät työnsä kunnolla… Kunhan heitä pidetään fyysisesti näkyvillä kuin varhaiskasvatuksessa. Oleellista on, että läsnäoloprosenttia täytyy voida seurata, mutta työn tuloksia ei välttämättä tarvitse.

Omia tavaroita ei voi jättää pöydälle koskaan, koska seuraavana päivänä pöytä voi olla varattu, kadonnut, siirtynyt tai sen nimeksi on vaihtunut “hiljainen vyöhyke” — jota kukaan ei kuitenkaan noudata. Juomapullon jättäminen yön yli on meillä lähes kapinallinen ele.

Samaan aikaan ministeriön omat työhuoneet on varattu niille, jotka ovat päättäneet, että meidän muiden on parasta työskennellä avotilassa yhteisöllisyyden nimissä. He itse työskentelevät suljetun oven takana juuri sen saman yhteisöllisyyden välttämiseksi.

Avokonttori on täynnä ääntä, aivan täynnä. Jos joku puhuisi työasioista, olisin kiitollinen, mutta useimmiten ihmiset jakavat tarinoita viikonlopun juoksulenkeistä, koirista, taloyhtiön putkiremontista tai lastensa harrastekuskauksista sellaisella äänenvoimakkuudella, että kuulokkeet ovat lähinnä symbolinen suoja. Ja joka välissä joku kysyy koko tilan kuullen: “NÄKYYKÖ MUN RUUTU NYT?”, vaikka kaikki tietävät, ettei näy.

Kotona työ on luksusta. Ei tarvitse etsiä työpistettä kuin geokätköä, ei väistellä käytäväpalavereita, eikä kuunnella vierestä keskustelevia ihmisiä, jotka ovat teknisesti töissä mutta käytännössä analysoivat toistensa airfryer-reseptejä. Tuoli on siinä, mihin jätin sen. Kukaan ei tule taakseni kysymään “pientä asiaa”, joka kasvaa vartin monologiksi. Saan keskittyä, saan ajatella, saan tehdä sitä, mitä minua varten on alun perin palkattu: Työtä. Lähityössä keskittyminen on harvinaista herkkua. Etätyössä se on vakio-ominaisuus.

Jotkut kysyvät, eikö minua haittaa, että yhteisöllisyys kärsii. Vastaan aina samalla tavalla:

Yhteisöllisyys ei synny siitä, että 40 ihmistä istuu samassa avotilassa kuulokkeet päässä.

Yhteisöllisyys syntyy siitä, että ihmisillä on riittävästi tilaa ja työrauhaa voidakseen olla toistensa kanssa hyvällä tuulella.

Ehkä jonain päivänä saavutamme sen tasapainon. Siihen asti etätyö on paras asia, mitä tälle työlle on tapahtunut.

---

Mottoni: Siellä missä saan keskittyä, siellä teen myös työni.

Yle selvitti: Tällaisia ovat ministeriöiden ja virastojen etätyösäännöt

Minä olin ennen valtiolla töissä. Tein hallinnollista työtä virastossa, jossa virallinen virkistystoiminta oli lähinnä vuosittainen muistutus siitä, että “työntekijöiden hyvinvointi on tärkeää” – kunhan se ei maksa mitään, kestä liian kauan eikä häiritse varsinaista työtä.

Henkilöstöjuhlat olivat teoriassa vapaaehtoisia, käytännössä pakollisia. Kutsun lähetti johdon sihteeri, ja jos et ilmoittautunut, siitä kysyttiin. Jos ilmoittauduit mutta et osallistunut, siitä kysyttiin enemmän. Tilat oli valittu periaatteella “mikä on ilmaista”, joten juhlat pidettiin joko viraston omassa ikkunattomassa neuvotteluhuoneessa tai kaupungin tilakeskuksen koulutussalissa, joka haisi vähän liitutaululta ja palaneelta kahvilta.

Heti alkuun esihenkilö muistutti kaikkia, että alkoholia oli varattu vain yksi annos, tanssi kielletty työajalla ja karaoken laulaminen hyväksyttiin vain, jos laululista oli ennakkoon hyväksytty.

Tarjoilut kuvasivat budjetin rajoja: yksi kuiva keksilajike ja kahvia pumpputermoksesta. Keksit olivat niin kuivia, että niitä olisi voinut käyttää hiekoitukseen. Jos juhlissa haluttiin tarjoilla alkoholia – mikä oli aina “erikoistapaus” – tarvittiin erillinen lupa, monivaiheinen hakemus kattavine perusteluineen ja ainakin kaksi ylimmän johdon allekirjoitusta. Lopputuloksena jokainen vierailija sai yhden lasin viiniä. Jos halusi toisen, sen sai ostaa itse – hinnalla, joka ei ollut missään suhteessa viinin laatuun tai määrään.

Ohjelma oli yhtä juhlaa: ensin henkilöstöbändi, joka kierrätti mikrofonia ja yritti pysyä samassa sävellajissa, sitten bingo. Bingon palkinto oli tuubihuivi viraston logolla – niin vanhalla versiolla, että logo oli ehtinyt vaihtua jo kahdesti.

Hyvinvointitapahtumat olivat oma lukunsa. Ne järjestettiin, koska niitä kuului järjestää. Vuosittain saimme valita, haluammeko mindfulness-luennon viraston auditoriossa vai liikuntatuokion työpisteen vieressä käytävällä. Yhden kerran valitsin kävelyn lähimetsässä. Se peruuntui, koska ohjaaja ei voinut toimittaa laskua faksilla.

Yksityisellä puolella tilanne on… noh, sanotaan että ensimmäiset pikkujouluni uudessa työpaikassani tuntuivat suoraan toiseltä todellisuudelta. Lavalla esiintyjiä oli useita, ja pääesiintyjänä Haloo Helsinki. Baarissa oli enemmän juomavaihtoehtoja kuin yhdelläkään häävastaanotolla, ja ruokapöydässä oli oikea menu. Alkoholia ei tarvinnut anoa, sitä vain kaadettiin lasiin ystävällisen pyynnön jälkeen. Ja kukaan ei käskenyt osallistumaan – ihmiset halusivat tulla itse.

Joululahjaksi sain pehmeän paketin – ja kovapintaisen lahjakortin. Kollega valitsi lahjakatalogista design-valaisimen. Valtiolla ei tällaista voinut kuvitellakaan, mutta täällä se oli normaalia.

Nyt juhlat tuntuvat oikeasti siltä, että niitä on järjestetty työntekijöitä varten – eikä Exceliä varten.

---

Mottoni: Jos juhla ei tuo iloa, se on kokous eväillä.

Minä olin ennen valtiolla töissä. Tein ihan tavallista hallinnollista asiantuntijatyötä: Valmistelin päätöksiä, laadin lausuntoja ja osallistuin erilaisiin työryhmiin. Työ oli ihan kiinnostavaa, mutta jossain vaiheessa aloin nähdä toistuvia ongelmia, joita olisi voinut ratkaista melko yksinkertaisilla keinoilla — jos niitä olisi saanut kuuluviin.

Aloitetoiminta oli tästä erinomainen esimerkki. Sen julkilausuttu tarkoitus oli tukea työyhteisön kehitysideoita ja lisätä ketteryyttä. Todellinen rooli oli toinen: Ylläpitää illuusiota osallistamisesta ja tarjota työntekijöille turvallinen, hidas ja riittävän vaikea tapa kertoa, mikä arjessa ei toimi. Juuri siksi koko prosessi oli rakennettu estämään aloitteiden synty.

Käytännössä aloitejärjestelmä toimi lähinnä työntekijöiden turhautumisen kanavana. Kun työssä kertyi tarpeeksi kitkaa, turhaa byrokratiaa tai käsittämättömiä ristiriitoja, joku saattoi saada päähänsä jättää aloitteen. Ei siksi, että olisi uskonut sen toteutuvan – vaan siksi, että sai edes hetken tuntea tehneensä jotain asioiden eteen.

Aloitteen jättämiseen vaadittiin kustannuslaskelma, riskianalyysi ja vähintään kolme nimettyä kannattajaa, joista mielellään yksi ylätason esimies – mutta ei liian korkea, ettei asia karkaisi käsistä. Lisäksi oli täytettävä lomakkeet ja ladattava liitteet järjestelmään, joka toimi vain Internet Explorerin versiolla 9.

Sitten alkoi lausuntokierros.

Lausunnot eivät koskaan keskittyneet siihen, voisiko aloite hyödyttää organisaatiota. Niiden pääasiallinen tehtävä oli selvittää, miksi ehdotusta ei kannata toteuttaa – eikä niinkään sisällön takia, vaan sen mahdollisten seurausten. Lausuntoja pyydettiin asiantuntijoilta, joiden näkökulma oli usein sama: “Tämä saattaa johtaa lisäselvityksiin ja minulla on jo ihan tarpeeksi tekemistä.”

Päätavoite ei ollut arvioida kehitysmahdollisuuksia, vaan minimoida häiriöitä omassa työssä. Tyypillisiä lausuntojen sävyjä olivat:

• “Toteutus saattaisi aiheuttaa koulutustarpeita.”
• “Aihe ei kuulu yksikkömme prioriteetteihin.”
• “Yhtenäinen käytäntö vaatii laajempaa strategista pohdintaa.”
• “Resurssit eivät riitä ehdotuksen vaikutusten arviointiin.”

Jopa lausunnon laatiminen nähtiin vaivalloisena. Yksi kollega tiivisti sen hyvin:

Tässä vaiheessa on helpompi vastustaa kaikkea, niin ei tarvitse vahingossa tukea mitään.

Tämän jälkeen aloite käsiteltiin ensin työyhteisön sisällä. Siellä se saattoi vielä muokkautua tai parhaassa tapauksessa hautautua. Jos se selvisi tästä, se eteni keskusaloitetoimikunnan käsittelyyn – elimeen, joka kokoontui muutaman kerran vuodessa ja jolle aloitteiden vanhentuminen ennen päätöksentekoa oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Yksi aloitteistani ehti olla siellä 2,5 vuotta. Kun vastaus lopulta tuli, se kuului: “Vastaava on jo käsittelyssä.”

Toinen hylättiin kuudessa kuukaudessa, perustelulla: “Ei täytä aloitteen tunnusmerkkejä.”

Kun kysyin, mitkä nämä tunnusmerkit ovat, sain linkin intran ohjesivulle. Linkki johti virheilmoitukseen. Myöhemmin sain kuulla, että ohjesivu oli poistettu, koska “tunnusmerkit aiheuttivat tulkintaongelmia.”

Mutta kerran, yksi aloite meni läpi. Sen kunniaksi minut kutsuttiin henkilökohtaisesti koko viraston yhteiseen henkilöstöjuhlaan, jota järjestettiin vuosittain juhlasalissa entisen koulukeskuksen tiloissa. Ohjelmassa oli kahvia, makea kahvileipä, powerpoint-esityksiä ja henkilöstön palkitsemisia. Tunnelma oli virallinen mutta etäisesti hämmentynyt – kuin olisi unohtunut, miksi ollaan paikalla, mutta protokolla vaati kaikkien pakollista läsnäoloa.

Ohjelman loppupuolella siirryttiin “kehittymistä edistävien aloitteiden huomioimiseen”. Juontaja kutsui minut lavalle ja aluejohtaja ojensi minulle diplomiksi nimetyn A4-arkin, joka oli tulostettu kopiopaperille ja sujautettu muovitaskuun.
Diplomissa luki:

KUNNIAKIRJA

Jari Vuorkoski

Osallistumisestasi aloitetoimintaan ja kehitysmyönteisestä asenteesta

Päiväys väärin ja yksi kirjain nimessäni puuttui.

Ihmiset taputtivat kohteliaasti. Kukaan ei tiennyt pitäisikö hymyillä vai pysyä neutraalina. Istuin takaisin paikoilleni muovitasku sylissäni ja mietin, oliko tämä hetki, jolloin minun pitäisi tuntea ylpeyttä vai nolostusta.

Muutamaa kuukautta myöhemmin huomasin, että palkittu aloite ei ollut edennyt mihinkään. Se oli hiljaa unohdettu. Myöhemmin sain kuulla, että samaa asiaa “käsiteltiin jo toisessa prosessissa” – toisin sanoen se oli kadonnut johonkin, mistä sitä ei enää löytynyt.

Jossain vaiheessa tajusin, että järjestelmä oli rakennettu niin, että mitään ei oikeastaan kuuluisi tapahtua. Paras aloite oli se, jota ei koskaan jätetty.

Lopulta huomasin, että ideat eivät loppuneet – mutta kärsivällisyys kyllä. Kun mikään ei koskaan edennyt pidemmälle kuin muovitaskuun, päätin itse liikkua eteenpäin. Vaihdoin yksityiselle puolelle, jossa ideat eivät tarvitse kolmea allekirjoitusta, neljää liitettä ja kustannuslaskelmaa, vaan joskus riittää hyvä perustelu ja kokeilu. Hyvä idea testataan nopeasti, ja jos se toimii, se otetaan käyttöön. Meillä ei ole keskusaloitetoimikuntaa – meillä on ihmisiä, jotka haluavat, että asiat toimivat paremmin.

---

Mottoni: Jos aloite nähdään uhkana, ei organisaatio kaipaa kehitystä – vaan herätyskelloa.

Minä olin ennen valtiolla töissä. Työnkuvani virallinen nimike oli asiantuntija, mutta käytännössä tein kaikkea mahdollista, mikä liittyi raportointiin, kirjauksiin ja lukemattomiin järjestelmiin. Työpäiväni alkoivat usein kirjautumisilla kolmeen eri järjestelmään, jatkuivat projektien ja työvaiheiden kirjaamisella ja päättyivät matkalaskujen täyttämiseen — kaikki tietysti omissa ohjelmissaan ja omilla salasanoillaan.

Aloitin työaikakirjauksilla: Yksi järjestelmä oli kehitetty 90-luvulla, eikä se ollut sen jälkeen enää muuttunut. Näytöllä oli harmaita kenttiä ja välilehtiä, joiden nimet kuulostivat lähinnä yrityksen sisäiseltä kryptokieleltä. Joka kerta kun painoin “Tallenna”, sovellus kysyi, haluanko varmasti poistua. No, yleensä halusinkin.

Mutta työaikakirjaus ei suinkaan loppunut siihen. Koska työaikoja piti raportoida eri käyttötarkoituksia varten — budjettiseurantaan, hankeraportointiin ja henkilöstöhallinnon käyttöön — ne piti kirjata kolmeen eri järjestelmään. Oli ilmeisesti helpompaa ottaa käyttöön kolme eri järjestelmää kuin kehittää yhden raportointiominaisuuksia.

Yksi näistä järjestelmistä oli sellainen, joka oli alun perin suunniteltu massiivisten varastojen hallintaan – ajatus taisi olla, että jos sillä voi seurata tuhansia lavapaikkoja ja laivakontteja, niin kyllä sillä voi varmasti kirjata myös valtiolla työaikoja. Siltä se tuntuikin: ensin piti valita projekti, sitten aliprojekti, sitten työvaihe ja kustannuspaikka ja vielä erikseen ilmoittaa, oliko työ tehty “sisäisenä” vai “ulkona”. Kun kaiken tämän sai täytettyä, järjestelmä vaati luonnollisesti raportin vahvistusta kolmella eri painikkeella ja ainakin yhdellä pop-up-ikkunalla.

Viikon kohokohta oli yleensä kun sai tehdä matkalaskuja. Se tapahtui tietenkin omassa järjestelmässään. Jos teit virheen, esimerkiksi valitsit väärän matkustustavan, järjestelmä ei antanut palata takaisin korjaamaan, vaan lasku piti aloittaa alusta. Ei siinä mitään – aloitin sen usein alusta. Joskus jopa kolme kertaa yhden matkan takia.
Parasta oli, että jokaisen järjestelmän salasana oli eri, ja sen piti sisältää ainakin yksi numero, yksi iso kirjain, yksi pieni kirjain ja mielellään vielä viikon horoskooppi.

Eräässä kehittämispalaverissa joku nosti esiin, että järjestelmiä olisi hyvä yhtenäistää ja selkeyttää. “Yhtenäisyyttä ja selkeyttä,” kuului linjalta — mutta käytännössä se tarkoitti vain sitä, että sama käyttöliittymäväri ja logo lisättiin kaikkiin järjestelmiin, jotta ne näyttäisivät yhdenmukaisilta.

Jossain vaiheessa tajusin, että käytin enemmän aikaa järjestelmien hallintaan kuin varsinaiseen työhön. Olin muuttunut käyttäjäksi — mutta en sellaiseksi, jota järjestelmät palvelivat, vaan sellaiseksi, joka palveli järjestelmiä.

Nykyään yksityisellä puolella kirjaukset tehdään yhdellä alustalla, joka synkronoituu automaattisesti kalenterin ja työajan kanssa. Matkalaskujen tekeminen vie minuutin, ja jos teen virheen, painan “Takaisin” ja korjaan sen. Se ei kysy lupaa seitsemän kertaa. Nyt minulla on aikaa tehdä työni.

Enää en tee työtä järjestelmille, vaan ne tekevät työtä minulle.

---

Mottoni: Työkalut eivät ole työ – ne ovat työvälineitä.

Minä olin ennen valtiolla töissä. Titteli oli “erikoissuunnittelija”, mutta kukaan – itseni mukaan lukien – ei koskaan oikein tiennyt, mitä se tarkoitti. Sen tiesin, että pukeutumisen tuli olla “asiallista ja hillittyä”.

Tulkinta vaihteli, mutta käytännössä se tarkoitti, että värikäs huivi saattoi aiheuttaa hyperventilaation. Eräänä aamuna tulin toimistolle kirkkaan turkoosissa silkkihuivissa. En ehtinyt edes kahviautomaattia ohittaa, kun käytävälle laskeutui hiljaisuus, joka muistutti keskeytettyä kriisikokousta. Yksi työkaveri yskäisi merkittävästi. Toinen vilkuili palaverikalenteria ikään kuin huivin väri olisi jotenkin ristiriidassa hallintolain kanssa.

Työyhteisössä toistettiin usein sanontaa: “Ei täällä olla muotinäytöksessä.”

Siitä muodostui mantra, jolla tukahdutettiin viimeisetkin persoonallisuuden rippeet työpaikalta. Itse asiassa tuntui, ettei siellä oltu oikein missään – ei muotinäytöksessä, ei kehityksessä, ei tulevaisuudessa. Oltiin… paikallaan. Neutraalissa beige-tilassa.

Pahin pukeutumiskriisi koitti eräänä kesäpäivänä, kun ulkona oli kolmekymmentä astetta ja sisällä tuntui siltä kuin joku olisi päättänyt testata, kumpi pettää ensin: ihminen vai toimistotuoli. Laitoin päälleni olkapäät paljastavan topin – ei mikään bileasu, vaan siisti, tyylikäs ja kuumuuteen sopiva. Siitä seurasi virallinen “keskustelu esihenkilön kanssa”.

“Hei Hanna”, hän aloitti kulmat kurtussa, “meidän tulee huomioida pukeutumisessa työympäristön asiallisuus. Tässä ei ole kyse sinusta henkilökohtaisesti, vaan yleisestä linjasta. Jatkossa olisi hyvä suosia… soveliaampaa vaihtoehtoa.”

Sana soveliaampi toistui seitsemän kertaa. Laskin. Jokaisella kerralla se kuulosti yhä enemmän kiertoilmaukselta “ei noin”.

Lopulta, ehkä viidennen soveliaan keskustelun kohdalla, tajusin: minä voin lähteä. Ja lähdin.

Siirryin yksityiselle puolelle. Ensimmäisen viikon aikana kukaan ei sanonut mitään ankeuttavaa, kun tulin töihin värikkäässä kukkamekossa ja tennareissa. Päinvastoin – yksi kollega sanoi, että minulla on kiva tyyli. Olin hämmentynyt. Olin unohtanut, miltä tuntuu olla näkyvä.

Täällä saan pukeutua kuten haluan, kunhan peitän kaiken, minkä peittämättömyys voisi johtaa palaverin ajautumiseen aivan väärille raiteille. Täällä luotetaan, että aikuinen ihminen osaa valita vaatteensa itse. En tarvitse enää pukeutumiskoodia – minulla on pukeutumisvapaus.

Ja se tuntuu paremmalta kuin kolmen kuukauden kesäloma.

---

Mottoni: En vaihtaisi vapaata dress codea edes eläkekertymään.

Olen ollut valtiolla töissä 21 vuotta. Tai kuten meillä sanotaan, ”mukana prosesseissa”. En ole koskaan vaihtanut työpaikkaa, mutta työpisteitä on kertynyt neljä – yksi niistä siirrettiin kokonaan varastoon, mutta siitä ei koskaan tehty virallista päätöstä, joten joudun yhä menemään sinne vuosittain henkilöstön inventointia varten.

Päiväni koostuvat pääosin päätöksenteon valmistelun koordinoinnista, joka on hieno tapa sanoa, että osallistun palavereihin, joissa kukaan ei uskalla tehdä päätöksiä. Meillä on varsin selkeä päätöksentekomalli: ensin asiasta keskustellaan strategisella tasolla, sitten hallinnollisella tasolla, sitten operatiivisella tasolla, sitten asiantuntijaryhmässä, sitten työpajassa ja lopuksi kahvipöydässä. Sen jälkeen siirretään asia seuraavaan kvartaaliin, koska päätösikkuna meni kiinni.

Järjestelmämme tukevat tätä toimintatapaa erinomaisesti. Käytössäni on edelleen Työaika 2.4 -tietojärjestelmä, jonka käyttöliittymä muistuttaa varhaista Tetriksen prototyyppiä ja toimii vain Internet Explorerissa, joka ei enää ole tuettu. Käynnistääkseni ohjelman minun on avattava kolmen eri VPN-tunnelin kautta intranetin sisäinen virtuaaliympäristö, jonka salasana vaihtuu joka toinen torstai.

Kerran pyysin käyttöoikeuksia tietojärjestelmään, jotta voisin itse tallentaa liitetiedoston päätösvalmistelun alustavaan luonnokseen. Täytin käyttöoikeuspyyntölomakkeen, sain kaksi hyväksyntää ja odotin kolmatta. Kolmas hyväksyjä jäi vuorotteluvapaalle, eikä sijaisella ollut allekirjoitusoikeutta. Pyyntö raukesi viikolla 42. Sain lopulta lukuoikeudet – sekin vahingossa.

Kesälomat ovat edelleen urani ehdoton kohokohta. Viime kesänä yhdistin vanhat säästövapaat kahteen vuosilomaan ja sain kuuden viikon virkistäytymisjakson, jonka aikana järjestelmämme saivat jälleen yhden pakollisen päivityksen. Kun palasin, sähköpostini ei enää toiminut, koska allekirjoitusoikeus oli vanhentunut. Kukaan ei tiennyt miksi, eikä ollut päätöksentekijää linjaamassa uutta.

Mutta ei pidä valittaa. Työ antaa paljon. Erityisesti mahdollisuuden osallistua työryhmään, joka laatii tiekarttaa kehityshankkeelle, jonka ensimmäinen vaihe on “arviointikehyksen hahmottelu”. Ja kahvit. Niitä ei voi automatisoida. Vielä.

---

Mottoni:Kaikki aikanaan – ja aikanaan kaikki siirtyy seuraavaan kokoukseen.

Synnyin virkamiesperheeseen, jossa perjantai-illan huumaa edusti hallintolain pykälien tavaaminen. Luontevaa siis, että päädyin nuorena Kansan Konttoriin – virastoon, jossa työtehtäväni ensimmäiset kuukaudet koostuivat lähinnä siitä, etten vahingossakaan tehnyt mitään ennen kuin sain siihen kolminkertaisen hyväksynnän.

Palavereja oli enemmän kuin päätöksiä. Suosikkini oli palaverin esipalaveri – ei agendaa, ei päätöksiä, vain kahvia ja kollegoiden huokailua. Palkka tuli ajallaan, vaikka motivaatiosta ei voinut sanoa samaa. Silti vuosia kului kuin ohimennen – mitä nyt satunnaisessa työhyvinvointikyselyssä mietin, oliko se ironiaa vai provosointia.

Kaikki muuttui, kun eksyin yksityisen sektorin rekrytapahtumaan. Luulin meneväni kahville, mutta löysinkin itseni tilanteesta, jossa joku kysyi: ”Mitä sinä haluat tehdä?” Koin eksistentiaalisen kriisin ja sain samalla työpaikan.

Nyt työskentelen Yksilösinkki Oy:ssä, jossa kehitetään hyödyttömiä mutta viraaleja tuotteita, kuten bluetooth-mehupillejä. Meillä on pingispöytä, rajaton kahvi ja viikoittainen ”epäonnistumisten juhla”. Palkka on kolminkertainen ja sähköposteissa saa käyttää emojeita.

En kadu virastovuosia – ne opettivat kärsivällisyyttä ja sen, miten paljon passiivista aggressiivisuutta voi mahduttaa ”tiedoksi”-sanan ympärille. Mutta kyllä vapaus, startup-slangi ja papukahvi maistuvat nyt aika hemmetin hyvältä.

---

Mottoni: Byrokratia kasvatti minut – mutta vasta vapaus sai minut elämään.

Tiesin jo varhain, että minut oli luotu johonkin suurempaan kuin tulostimen korjaamiseen ja kalenterin täyttämiseen. En ollut sääntöjen seuraaja. Olin se tyyppi, joka kysyi: ”Entä jos skipataan tämä työryhmä ja tehdään jotain oikeasti hyödyllistä?”

Aloitin urani kunnalla. Olin nuoriso-ohjaaja – tai ainakin se oli tittelini. Käytännössä roolini oli yhdistelmä kahvinkeittäjää, papereiden pyörittäjää ja ikuinen ”Hei, meidän Teams ei toimi” -tukihenkilö. Suurin osa työajasta meni siihen, että valmisteltiin kokousta, jossa päätettäisiin, koska pidetään seuraava kokous.

Kun ehdotin, että asiakaspalautekysely voitaisiin automatisoida, sain vastaukseksi:
– ”Mutta Jarmo – me juuri uusittiin paperiversion fontti, sehän oli iso edistysaskel.”

Silloin tiesin, että jos jäisin sinne, intohimo loppuisi ennen mustetta. Lähdin. Hyppäsin yksityiselle puolelle – startupiin, jossa palkkaa ei aluksi ollut, mutta sentään firman koira sai hammashoitoa.

Se oli villi matka. Opin, että kun joku sanoo ”tehdään MVP” tarkoitetaan, että kasataan kasaan mahdollisimman keskeneräinen tuote ja toivotaan parasta. Opin, että lounas ei ole oikeus vaan mahdollisuus – ja että bonukset ovat paras motivointikeino heti ilmaisten huppareiden jälkeen.

Kymmenen vuotta myöhemmin istun kasvuyhtiön toimitusjohtajan pallilla (sähköpöydän ääressä, tietenkin – koska se nousee ja laskee kuin meidän osakekurssi). Nyt työpäiväni eivät enää ala sanalla ”Excel” ja pääty sanalla ”kokousmuistio”. Ne alkavat Slack-viestillä ja päättyvät siihen, että joku kehuu firman kulttuuria LinkedInissä.

Kun minulta kysytään, palaisinko joskus takaisin kunnalle tai valtiolle, vastaan aina hymyillen:

– ”Vain jos saan oman parkkipaikan, kahdeksan viikon kesäloman ja oikeuden sanoa ’palataan tähän ensi syksynä’ – jo huhtikuussa.”

---

Mottoni: Julkisella sektorilla aika pysähtyy – yksityisellä se laskutetaan 15 minuutin jaksoissa.